Not all dreams are meant to be

I've had a dream for years already, a dream I was sure of achieving eventually. I've dreamt about it for a long long time, not always actively as it hasn't always been relevant but it has always been lingering somewhere in the back of my mind. And it's a dream of becoming an exchange student.

Mulla on ollut unelma jo vuosia. Unelma, jonka saavuttamisesta olin ihan varma. Unelma, josta olen haaveillut pitkään - joskaan en aina niin aktiivisesti, sillä se ei aina ole ollut ajankohtainen ajatus. Kuitenkin se haave on ollut aina jossain mielen perukoilla. Unelma siitä, että minusta tulisi vaihto-oppilas.
When I was maybe thirteen I was already putting money aside to do an exchange year during my three years of high school. Then I got in to IB and the dream of becoming an exchange student faded - it wasn't really possible to skip a year of IB and come back to finish it in my school. So I chose IB instead and I'm happy that I did.

Aloin laittamaan rahaa säästöpossuun vaihtovuotta varten ollessani suunnilleen kolmentoista. Ajattelin lähteväni vaihtoon lukiosta, mutta sitten päädyin IB:lle ja se haave haaleni - meidän koulussa ei oikeastaan ollut mahdollista lähteä vaihtoon kesken IB:n. Valitsinkin siis sen tien vaihto-opiskelun sijaan ja olen siihen päätökseen erittäin tyytyväinen.

Then came my gap year. It's now or never, I thought when I emailed my university and asked to defer the start of my studies by a year. They said yes, I said hell yeah and let's go. I moved to Australia, spent amazing 10 months in Down Under and travelled for a bit more. It was an amazing year but I do admit blowing most of my savings. Even the euros I had put aside for the exchange year that never happened in high school. But guess what? It was totally worth it.

Sitten tuli välivuosi. Nyt tai ei koskaan, ajattelin, kun lähetin yliopistolleni sähköpostia ja pyysin mahdollisuutta lykätä opintojen aloitusta vuodella. Vastaus oli myöntävä ja minä totesin, että hitsi vie nyt sitä mennään. Muutin Australiaan, vietin upeat kymmenen kuukautta kenguruiden maassa ja matkustin hieman lisää. Se vuosi oli ihan huikea, mutta myönnän käyttäneeni lähes kaikki säästöni. Jopa ne eurot, jotka pistin syrjään lukion vaihtovuotta ajatellen, joka ei koskaan toteutunut. Mutta arvatkaa mitä? Se oli sen arvoista.
And then started uni. My current program is International Business Management with a Year Abroad. Studying abroad, a dream coming true. Doing an exchange year, yet another dream coming true, right? Or so I thought until I felt like I wanna settle down for a bit after backpacking - but I thought I would change my mind once I've actually been in Scotland for a while. I thought I would get bored in a few months. I thought I would be looking forward to my exchange year after having a couple of travel-less months. But guess what? It never happened.

Ja sitten alkoi yliopisto. Opiskelen siis tällä hetkellä ainetta nimeltään International Business Management with a year abroad, eli suomeksi kansainvälinen bisnesjohtaminen/hallinto vaihtovuodella. Ulkomailla opiskelu, yksi toteutunut unelma. Vaihtovuosi, toinen toteutuva unelma, eikö? Tai niin uskoin siihen asti, kunnes reppureissaamisen jälkeen alkoi tuntua, että voisin asettua aloilleni hetkeksi. Kuvittelin kuitenkin, että muuttaisin jälleen mieltäni oltuani Skotlannissa jonkin aikaa. Luulin, että tylsistyisin muutamassa kuukaudessa. Luulin, että odottaisin jo innolla vaihtovuotta elettyäni arkisempaa elämää ilman jatkuvaa matkaamista. Mutta arvatkaa mitä? Niin ei koskaan käynytkään.

I haven't got bored of my life here in Scotland. I do notice myself checking cheap flights for weekend trips but I don't find myself thinking of the next step the way I used to. I used to be the one dreaming big and I still am, but it doesn't involve another new home country, not anymore. I used to dream of moving abroad, I used to plan my future around big changes and big steps and all that. It took some time to realize I'm not dreaming the same way anymore and it took some time to accept the new identity it brings along. I was the girl always thriving for the next huge step usually involving a suitcase and a one-way ticket somewhere. Not anymore.

En ole kyllästynyt elämääni Skotlannissa. Huomaan kyllä tsekkailevani halpoja lentoja viikonloppumatkojen varalta, mutta en enää ajattele seuraavaa askelta samoin, kuin ennen. Olin ennen se, joka haaveilee isosti ja olen sitä edelleen, mutta ne haaveet eivät enää sisällä uutta kotimaata. Haaveilin muutosta ulkomaille, suunnittelin elämäni isojen muutosten ja suurien harppauksien ympärille. Vei jonkin aikaa tajuta, etten haaveile enää samoin ja vei jonkin aikaa hyväksyä uusi identiteetti, joka sen ymmärryksen myötä minulle muotoutui. Olin se tyttö, joka kulkee aina  kohti seuraavaa suurta loikkaa, joka yleensä sisältää matkalaukun ja menolipun jonnekin. En ole sitä enää.
I guess I've found something that changed me and my mindset to some extent. I never say never, I could be returning to Finland one day or I could move to another country for a great job opportunity, for my master's degree, or even for love (later being very unlikely of me though). You never know, but for now Scotland feels like home. It feels like I've landed where I'm supposed to be. I've finally  found a place where I don't have to constantly think where to next. I've already created myself a life I'm more than happy to live. I was happy in Australia, I've been happy in Finland, but I'm the happiest now.

Luulenpa, että olen löytänyt jotain, joka muutti minua ja ajatusmaailmaani. En sano koskaan ei koskaan - saatan palata Suomeen jonain päivänä tai muuttaa uuteen maahan työmahdollisuuksien, maisteriopintojen tai vaikkapa rakkauden perässä (jälkimmäinen tosin on minun tapauksessani äärimmäisen epätodennäköistä). Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan, mutta juuri nyt Skotlanti tuntuu kodilta. Tuntuu siltä, että olen laskeutunut sinne, mihin minun pitkin laskeutua. Olen vihdoin löytänyt paikan, jossa minun ei tarvitse jatkuvasti miettiä, mihin seuraavaksi lähtisi. Olen jo luonut itselleni elämän, jota voin hyvillä mielin elää. Olin onnellinen Australiassa, olen ollut onnellinen Suomessa, mutta kaikista onnellisin olen nyt.

I don't know what life brings me but right now I'm building myself a future here in the UK (dear Brexit, don't mess it all up, please). I love this place, I love being here, I love being who I am, and I love doing what I'm doing. This being said, I contacted my personal tutor this week and told her how I feel and asked about changing my program. I still need to fill in some forms but it's pretty much official already. I'm not going to do a year abroad but will take some studies on Marketing or Human Resource Management instead - haven't quite figured out yet which one. And if I start regretting my decision I can always do a semester abroad on my uni's other campuses in Malaysia or Dubai but I'm likely never becoming an exchange student. Ever.

En tiedä, mitä elämällä on vielä tarjottavaa, mutta juuri nyt keskityn rakentamaan itselleni tulevaisuutta Briteissä (ja rakas Brexit, voitko olla sotkematta näitä kaikkia suunnitelmia, jooko?). Rakastan tätä paikkaa, rakastan olla täällä, rakastan olla se, kuka olen juuri nyt ja rakastan sitä, mitä teen. Tämän ollessa tilanne, otin yhteyttä tuutoriini tällä viikolla ja kerroin hänelle ajatuksistani ja kysyin, voisinko vaihtaa ohjelmaani. Mun täytyy edelleen täyttää muutama lomake, mutta muuten se on jo aikalailla virallista. En tule lähtemään vuodeksi ulkomaille, vaan sen sijaan teen opintoja markkinoinnin tai henkilöstöhallinnon parissa - en ole ihan vielä päättänyt, kumman linjan valitsen. Ja jos alan katumaan päätöstäni, voin aina lähteä lukukaudeksi jommallekummalle yliopistoni muista kampuksista, Dubaihin tai Malesiaan. Todennäköistä kuitenkin on, että minusta ei koskaan tule vaihto-opiskelijaa. Ei koskaan.
It's kind of hard to let go of that dream. The dream I've had for years and years - but not all dreams are meant to be. This wasn't, and I'm relieved I've finally made an actual decision to let go. It doesn't change who I am, it doesn't mean I've somehow failed even if I didn't fulfill one of my long-term dreams. It just means that I've found something that makes me happier, something I value more in my life right now. Something that feels more right and something I'm not ready to leave even for a year. It just means I'm just never going to be an exchange student, simple as that.

On tavallaan hankalaa päästää irti unelmasta, joka minulla on ollut vuosia, mutta kaikkia unelmia ei ole vaan tarkoitettu. Tämän ei ollut tarkoitus toteutua ja olen tavallaan helpottunut, että se päätös on nyt oikeasti tehty. Se ei muuta sitä, kuka olen, eikä se tarkoita, että olen epäonnistunut, vaikken toteuttanutkaan yhtä pitkäaikaista haavettani. Se tarkoittaa sitä, että olen löytänyt jotain, joka tekee minut onnellisemmaksi ja jota arvostan juuri nyt elämässäni enemmän. Jotakin, joka tuntuu oikeammalta ja jotakin, jota en ole valmis jättämään taakseni edes vuodeksi. Se tarkoitta yksinkertaisesti ihan vaan sitä, etten koskaan tule olemaan vaihto-opiskelija.
Not all dreams are meant to be and it's okay.
Kaikkia unelmia ei ole tarkoitettu ja se on ihan ok.

Scotland Sundays: Sports in University

"Scotland Sundays" is a series of posts about life in Scotland as an university student. I get questions about living and studying here on regular basis and I try my best to answer these questions in these posts in a bit more depth than I'm able to in the comments or other social media. So let's get started, shall we? Today's topic is sports.

"Scotland Sundays" eli Skotlanti-sunnuntait on postaussarja, jossa käsitellään yliopisto-opiskelijan elämää Skotlannissa. Saan säännöllisen epäsäännöllisesti kysymyksiä täällä opiskeluun liittyen ja yritän parhaani mukaan vastata niihin hieman syväluotaavammin näissä postauksissa, kuin kommenttejen tai muun somen puolella pystyn. Joten eiköhän aloiteta - tänään aiheena on urheilu.

Let's say that I've always liked being active but I always hated PE lessons in school. I hated it a lot for personal reasons and that's probably the reason why I never felt like I was any good in any sports. However, the ones that have followed my blog for longer might know I got a long history in horse riding. That still is my dearest hobby I've done since I was seven and I wish to return to one day, and it's pretty much the only sports I thought I can actually do fairly well. I've also always liked running and have done it more or less regularly since I was 13. And that's it. My history in sports in all it's glory.

Sanotaanko, että olen aina tykännyt olla aktiivinen, mutta olen myös aina vihannut koulun liikuntatunteja. Vihasin niitä tosi paljon ihan henkilökohtaisista syistä ja sen takia lienee ajattelinkin aina, etten ole hyvä oikeastaan missään urheilussa. Ne, jotka blogiani ovat pidempään seurailleet saattavat kuitenkin tietää, että multa löytyy pitkä historia ratsastuksen parissa. Hevoset ovatkin edelleen rakkain harrastukseni, jota olen harrastnut seitsemänvuotiaasta asti ja jonka pariin toivon vielä palaavani joku päivä. Se on myös ainoa urheilulaji, jossa koskaan olen ajatellut olevani ihan hyvä. Olen aina tykännyt myös juoksemisesta ja tehnyt sitä säännöllisen epäsäännöllisesti siitä asti, kun olin 13. Ja siinäpä se, historiani urheilun parissa.
However, before I even came to uni, I decided I'll change my whole attitude and lifestyle what comes to exercise. I gained some 10 kilos during my gap year (well, to be fair a couple of those kilos were a reminder of the times of final exam stress...) which was no surprise as I barely did any exercise and ate whatever I wanted to. A few of those kilos disappeared last summer but rest of them stuck with me until recently.

Joka tapauksessa päätin jo ennen yliopiston alkua, että muutan koko asenteeni ja elämäntapani mitä urheiluun tulee. Keräsin itselleni kymmenisen ekstrakiloa välivuoteni aikana (vaikka rehellisyyden nimissä pari niistä taisi ilmestyä jo loppukoestressien aikaan...), mikä ei ollut sinällään mikään yllätys, sillä en harrastanut oikeastaan ollenkaan urheilua ja söin mitä huvitti. Muutama noista kiloista hävisi jo viime kesänä, mutta loput roikkui mukana vielä ihan viime aikoihin asti.

The first month in Scotland I just ran outside on regular basis but when the weather got rainier and days got shorter and it was always too cold and too dark for a run I decided to get myself the gym membership. Our uni has it's own performance centre of sports with a number of outdoor and indoor pitches, gym, cafe, and all sorts of fitness studios and sports halls. Anything you need really. With my membership I gain access to the gym and to all of the 70+ fitness classes they organize every week.

Ekan Skotlannin kuukauden aikana lähinnä juoksin säännöllisesti ulkona, mutta kun kelit muuttuivat sateisemmiksi ja päivä lyhenivät, tuntui aina olevan ihan liian kylmää ja pimeää ulkoilulle, joten päädyin ostamaan itselleni salijäsenyyden. Meidän yliopistolla on oma urheilukeskus, josta löytyy ulko- ja sisäpelikenttiä, sali, kahvila, ja kaiken maailman fitness-studioita ja urheiluhalleja. Mitä ikinä nyt voisitkaan tarvita. Jäsenyydelläni pääsen käsiksi saliin ja kaikkiin yli seitsemäänkymmeneen ryhmäliikuntatuntiin per viikko.
I started going to the gym, got hooked into running on a treadmill and overcame all of my doubts and found myself running longer and faster every time, making it past a milestone of running a solid hour non-stop. I go to body pump on regular basis as for some reason I find that very satisfying and a good option for the gym when you just want to push your limits without thinking at all.

Aloin siis käymään salilla, jäin koukkuun juoksumatolla juoksemiseen ja pääsin yli kaikista epäilyistäni ja huomasin juoksevani pidempään ja kovempaa joka kerta. Sainpa myös rikki sen merkkipaalun, että pystyn juoksemaan tunnin putkeen ilman taukoja. Käyn body pumpissa säännöllisesti, sillä jostain syystä siitä tulee tietynlainen onnistumisen fiilis ja se on hyvä vaihtoehto salille, kun haluaa kokeilla rajojaan ilman, että tarvitsee ajatella yhtään mitään.

And besides this all, I found the sports union and sports clubs. I never ever thought I would join a sports club. I never ever thought I would start playing team sports. I never ever thought I could be any good at it. But I did anyway. Quite a few of my friends joined our uni's ultimate frisbee team in the beginning of the semester. They asked me to go throwing the disc with them one time, talked me into trying it out over the time of couple of more weeks and finally I said yes, went to the training, and never looked back.

Tämän kaiken lisäksi löysin koulumme sports unionin ja urheilu "klubit". En koskaan uskonut, että liittyisin yhtenkään niistä. En koskaan uskonut, että alkaisin pelaamaan joukkuelajia. En koskaan uskonut, että voisin olla sellaisessa alkuunkaan hyvä. Mutta niin tein joka tapauksessa. Useampi ystävistäni liittyi yliopiston ultimate frisbee tiimiin lukukauden alussa. He kysyivät minua nakkelemaan kiekkoa eräänä päivänä, puhuivat minua ympäri parin viikon ajan ja lopulta suostuin tulemaan harjoituksiin ja kokeilemaan, millaista se oliskaan. Ja siitä ei sitten ollutkaan enää paluuta.
For those who don't know what ultimate frisbee is (I didn't even know a sport like this existed a few of months ago), it's a non-contact sport played with a flying disc. The basic idea is to score points by passing the disc from one team mate to another and finally catching the disc in the opposing end zone. Ultimate is kind of a mixture of the best features of sports such as soccer, basketball, and netball. Other basic rules are that players must not take steps while holding the disc, and interceptions, incomplete passes, and passes out of bounds are turnovers. The games are based on fair play and it's a self-officiating sport, so no referees are needed. 

Niille, jotka eivät tiedä, mitä ultimate frisbee on (itsehän en edes tienny koko lajin olemassaolosta muutama kuukausi sitten), on kyseessä ei-kontaktilaji, jota pelataan frisbeellä (jonka virallinen nimi on siis liitokiekko). Perusidea on saada pisteitä siirtämällä kiekkoa pelaajalta toiselle ja lopulta nappaamalla se vastakkaisella maalialueella. Ultimate on vähän kuin sekoitus jalkapallon, koripallon ja verkkopallon parhaita paloja. Perussääntöjä ovat mm. se, että frisbee kädessä ei saa liikkua, ja että katkaisut ja epätäydelliset syötöt, sekä rajojen ulkopuolelle päätyvät syötöt tarkoittavat, että vastapuoli pääsee hyökkäämään. Kyseessä on laji, jossa ei ole lainkaan tuomareita edes kisoissa, vaan pelaajien oletetaan tietävän säännöt ja pelaavan reilusti.

In reality the basic rules are very simple and easy to learn, but the techniques and tactics and the quick pace of the game make it actually a very intense and challenging sport. Anyone can learn to play but it takes time and effort to become a good player. Lots of running, lots of different ways to throw the disc. You should keep an eye on your team and know where to pass the disc. You should know where to cut to create your team member a space to throw to. You should try and block the opposing team's attempts to score. And I love it.

Todellisuudessa perussäännöt on varsin simppelit ja helpot oppia, mutta tekniikat ja taktiikat ja pelin nopea tempo tekevät ultimatesta varsin intensiivisen ja haastavan lajin. Kuka vaan voi oppia pelaamaan, mutta hyväksi kehittyminen vaatii aikaa ja vaivaa. Paljon juoksemista, paljon erilaisia tapoja heittää kiekkoa. Silmällä pitäisi pystyä pitämään joukkuetovereita, jotta tiedät minne syöttää. Pitäisi tietää, minne juosta, jotta joukkuetoverille avautuu tila, johon syöttää. Pitäisi yrittää estää vastapuolen pisteet. Ja minä rakastan sitä kaikkea.
It's not just that I've found a sport I enjoy and find challenging enough but still doable, but also that I've found a bunch of friends. Playing itself is definitely fun and it's great to see yourself improving, it's awesome to have a reason to hit that gym something AM - I wanna be faster, I wanna have more endurance, just to perform better in the frisbee trainings. But I also really truly enjoy the social aspect as well. And that's why I think uni sports clubs are the best thing ever and one of the best parts about studying in Scotland. I don't know about Finland or anywhere else but university sports are kind of a big deal here and there are multiple clubs you could join.

Eikä ole kyse vain siitä, että olen löytänyt urheilulajin, josta nautin ja joka on tarpeeksi haastava, muttei liian vaikea, vaan myös siitä, että olen löytänyt läjän kavereita. Pelaaminen itsessään on hauskaa ja on hienoa nähdä oma kehityksensä. On kiva, kun on syy suunnata aamulla salille - tahdon olla nopeampi ja kestävämpi, jotta pystyn pelaamaan paremmin. Mutta nautin myös sosiaalisesta puolesta ja sen vuoksi olenkin sitä mieltä, että yliopistojen urheilujoukkueet ovat ihan huippu juttu ja yksi parhaista asioista Skotlannissa opiskelussa. En tiedä Suomesta tai muista maista, mutta täällä yliopistourheilu on aika iso juttu ja "klubeja" löytyy kyllä joka lähtöön.

I joined ultimate and made lots of friends. I can finally say I know more than just two girls here, I've become closer with a few friends I already knew prior to ultimate (and who I have to thank for making me join), and I've found my little group I love hanging out with. As socials, that pretty much the whole frisbee team takes part to, we've done a flat crawl and went for a Christmas dinner and clubbing afterwards - just to mention some. Exchanging little Christmas presents in a form of secret santa and just hanging out with these people. A trip up to Aberdeen with two women's teams to the women's indoor regionals (I obviously played in the second team) meant playing frisbee the whole weekend and gaining lots of valuable experience for the future.

Liityin ultimateen ja sain paljon ystäviä. Voin vihdoin sanoa tuntevani enemmän, kuin kaksi tyttöä täällä, olen tullut läheisemmäksi muutaman kaverin kanssa, jotka jo tunsin aiemminkin (ja joita on kiittäminen siitä, että ylipäänsä aloitin frisbeen), ja olen löytänyt pienen porukkani, jonka kanssa hengailen. Treenejen lisäksi lähes koko frisbeeporukalla ollaan muunmuassa tehty "asuntoryömintä", käyty jouluillallisella ja klubilla sen jälkeen. Vaihdettiin pieniä joululahjoja ja ihan vaan hengaillaan porukalla. Viikonloppureissu Aberdeeniissa järjestettyihin hallialuekisoihin kahdella tyttöjen tiimillä (minä pelasin tietenkin kakkosjoukkueessa) tarkoitti frisbeelle pyhitettyä viikonloppua ja paljon arvokasta kokemusta tulevaa varten.
All these people and all these memories within this short period of time. Chatting in the training and being part of this group and getting in shape meanwhile. It's all something I really truly enjoy and I've found myself enjoying sports more and more all the time. I'm in a better shape than I have been for years and I just love having that social circle. University sports are a great way to meet people and have fun while exercising and it's definitely something to look forward to if you happen to be starting your studies in Scotland. It's something bigger than I expected and it's something way better than I expected. Training every Wednesday and every Thursday are an essential part of my everyday life nowadays and I don't know what would I do with all that free time if I wasn't chucking the disc with the guys on the pitch behind our halls whenever the weather's decent.

Kaikki ne ihmiset ja kaikki ne muistot jo näinkin lyhyeltä ajalta. Treeneissä jutustelu ja tähän porukkaan kuuluminen samalla, kun kunto kasvaa. Nautin siitä kaikesta tosi paljon ja huomaan nauttivani myös urheilusta enemmän ja enemmän koko ajan. Olen paremmassa kuosissa, kuin olen vuosiin ollut ja rakastan niitä sosiaalisia ympyröitä, jotka tästä on seuranneet. Yliopistourheilu on hyvä tapa tutustua ihmisiin ja pitää hauskaa samalla, kun liikku. Se on jotain, jota kannattaa odottaa Skotlannin opiskeluvuosilta. Se on isompi ja parempi juttu, kuin odotinkaan. Joka keskiviikkoiset ja torstaiset reenit ovat välttämätön osa arkeani nykyisin, enkä tiedä, mitä tekisinkään kaikella vapaa-ajallani, jos en nakkelisi kiekkoa jätkien kanssa aina sään salliessa sillä ruohokentällä meidän asuntolan takana.
Have you started any new sports or hobbies recently?
Oletko sä aloittanut mitään uutta urheilulajia tai harrastusta viimeaikoina?

P.s. Credits of the photos go to the Heriot-Watt Ultimate frisbee team!
P.s. Kuvien krediitit kuuluu Heriot-Watt Ultimate frisbee tiimille!

Finland feelings from the Copenhagen airport


I landed to Copenhagen a couple of hours ago. After sleeping a mere two hours at my auntie's place last night (I don't know what is it with me nowadays that I can't sleep properly the night before I'm travelling but it's annoying anyway) I headed to the airport, hopped on board and got here. Slept through the whole flight, ate my second breakfast and decided to open my laptop as I've got a couple of hours to spare before my flight to Edinburgh leaves.

Laskeuduin Kööpenhaminaan pari tuntia sitten. Mitättömien tätini luona nukuttujen kahden tunnin yöunien jälkeen (En tiedä mikä mua nykyään vaivaa, kun en koskaan enää saa nukuttua kunnon yöunia ennen reissaamista. Ärsyttävää.) suuntasin lentokentälle, hyppäsin koneeseen ja päädyin tänne. Nukuin koko lennon, söin toisen aamupalani ja päätin avata läppärini, sillä aikaa Edinburghin koneen lähtöön on vielä pari tuntia.
So, my three weeks long holiday in Finland is over. I'm happy I had such a long holiday and I'm happy I got to spend it with my loved ones. I saw lots of relatives, and drank more than enough coffee with a few good friends. Those kinds of people are the best who will be there for you no matter how many years pass by. I hadn't seen one since my graduation - one and half years. We laughed just like we used to when we were 12 and 14 years old and used to hang out at the stables. One of them I hadn't seen for two years but our friendship has never been affected by these long breaks or distance - we always talk about anything and everything once we finally manage to find a time to meet up. She understands how life gets busy sometimes and how I might not even send a single message for months but I still do think about her regularly. One of them I saw last summer, so not that long ago, but her little baby boy had grown a lot - next time he'll probably be learning how to take his first steps.

Kolmen viikon lomani Suomessa on siis ohi. Olen onnellinen, että lomani oli niin pitkä ja että sain viettää sen tärkeiden ihmisten kanssa. Näin paljon sukulaisia ja join enemmän kuin tarpeeksi kahvia muutaman hyvän ystävän kanssa. Ne ihmiset ovat parhaita, jotka ovat aina olemassa sua varten, vaikka kuinka monta vuotta kuluisi. En ollut nähnyt yhtä heistä valmistumisen jälkeeni - puoleentoista vuoteen. Naurettiin ihan niinkuin aina silloinkin, kun oltiin 12- ja 14-vuotiaita ja hengailtiin kaiket päivät tallilla. Yhtä heistä en ollut nähnyt kahteen vuoteen, mutta meidän ystävyyttä ei ole koskaan haitannut välimatka tai pitkät tauot - kun lopulta onnistutaan näkemään, jutellaan ihan mistä vaan, kuin päivääkään ei olisi mennyt. Hän ymmärtää, että elämä on joskus kiireistä ja vaikka minulta ei saata kuulua viestin viestiä kuukausiin, en ole silti unohtanut. Yhtä heistä näin viimeksi viime kesänä, eli en edes niin kauan sitten, mutta hänen pieni poikansa oli kasvanut ihan mahdottomasti - ensi kerralla hän luultavasti opettelee kävelemään.
Me and my dad drove up north before Christmas to pick up my grandmother. She and my auntie spent Christmas with my family and it was lovely to have them both here. Me and my sister drove our grandma back to her place on the 26th - some 776km and 10 hours 20 minutes of driving in one day. I went horse riding a couple of times and I wasn't as bad as I thought I would be. I still knew how to do it and I remember again why I just absolutely love horses. 

Ajettiin isin kanssa pohjoiseen ennen joulua hakemaan isoäitini kylään. Hän ja tätini viettivät joulun meidän perheen kanssa ja oli ihanaa saada heidät molemmat sinne. Minä ja siskoni vietiin isoäiti takaisin kotiin 26. päivä - kevyt 776km ja 10 tuntia 20 minuuttia päiväreissu. Kävin heppailemassa pari kertaa, eikä se mennyt niin huonosti, kuin odotin. Osasin edelleen ratsastaa ja muistin jälleen, miksi rakastankaan hevosia niin paljon.
I spent New Years with my cousin and her family. Her daughters of who I always thought as my little ones are not so little anymore and the older one has got taller than I (accomplishment as such but to be honest my height of 158cm isn't that hard to outgrow...). I love them all.

Vietin uuden vuoden serkkuni perheen kanssa. Hänen kaksi tytärtään, joita olen aina ajatellut niin pikkuisina, eivät ole enää niin kovin pieniä ja vanhempi heistä on jo minua pidempi (mikä on sinällään saavutus, vaikka minun 158cm pituudessani nyt ei ole niin kovin paljon kiinnikasvettavaa...). Rakastan heitä kaikkia.
I went through my stuff ones again and realized I had saved lots of things I will never ever actually need. Got some lovely Christmas presents and filled my luggage with them and some essential treats from Finland - not chocolate or salmiakki this time though, as I try not to eat those sweets for a while. Bread and some traditional spirits instead plus a bunch of dry ingredients my mom bought me. At least I won't be starving.

Kävin tavaroitani jälleen kerran ja tajusin säästäneeni edelleen monta turhaa juttuja, joita en koskaan tule tarvitsemaan. Sain kivoja joululahjoja ja täytin matkalaukkuni niillä, sekä muutamilla ehdottomilla Suomi-jutuilla. Ei tosin suklaata tai salmiakkia tällä kertaa, sillä yritän nyt pysyä siinä karkkilakossa jonkun aikaa. Leipää ja salmiakkikossua, sekä läjä äitin ostamia kuivia ruoka-aineita tuli sen sijaan pakattua. Ainakaan en tule nääntymään.
All in all my three weeks in Finland were wonderful. The weather was good most of the time and we definitely had a white Christmas - I can't remember when there's been that much snow this time of the year last time (if ever). Obviously it wasn't just good fun all the time, and I admit being exhausted. Running from one place to another, literally covering Finland from the Southern parts all the way up to Lapland and fitting in a bunch of people meant being busy. But I like being busy and now I can happily go back to my regular life in Scotland.

Kaiken kaikkiaan kolme Suomi-viikkoa olivat ihan mahtavia. Säät olivat hyvä ja valkoinen joulukin saatiin - en edes muista, milloin lunta olisi ollut viimeksi näin paljon tähän aikaan vuodesta (jos koskaan). Tietenkään kaikki ei ollut pelkkää ilotulitusta koko ajan ja myönnän olevani aika poikki. Paikasta toiseen juokseminen, Suomen läpikäyminen Helsingistä alkaen päättyen Rovaniemelle, ja treffejen jos toisienkin mahduttaminen aikatauluun piti kiireisenä. Mutta tykkään olla kiireinen ja nyt voin hyvillä mielin palata arkeen Skotlannissa.
And what flying back feels like? I feel like I'm going home. I just visited home for three weeks, but I'm going home again. I love my life in Scotland, I like my friends and I like my studies. I can't wait to go to the gym again this weekend, do my own grocery shopping (even though I was super happy someone will do it for me when I arrived to Finland), and I want to walk on Princes Street and smile at the masses of tourists because I'm pretty sure it won't annoy me getting stuck behind people moving no faster than a turtle would move. Not at least for another two days. I'm looking forward to frisbee trainings and our weekly cake nights, and even the lectures and the upcoming courses. Finland is home but so is Edinburgh.

Ja miltä takaisin lentäminen tuntuukaan? Siltä, että olen menossa kotiin. Vietin juuri kolme viikkoa kotona, vaikka olen menossa taas kotiin. Rakastan elämääni Skotlannissa, tykkään kavereistani ja tykkään opinnoistani. En malta odottaa, että pääsen taas salille tänä viikonloppuna, pääsen tekemään ruokakauppaostokset ihan itse (vaikka joku muu hoitamassa ruoka-asiat olikin ehkä paras juttu ikinä, kun saavuin Suomeen) ja pääsen kävelemään Princes Streetille ja hymyilemään turistimassoille, sillä olen aika varma, että mua ei edes ärsytä jäädä jumiin etanavauhtia matelevien ihmisten taakse. Ei ainakaan vielä pariin päivään. Odotan innolla frisbee treenejä ja jokaviikkoisia kakkuiltojamme, kuin myös jopa luentoja ja alkavia kursseja. Suomi on koti, mutta niin on myös Edinburgh.