Sex and the city. Or at least the city. In several occasions, especially during past few months when I've been getting to know lots of new people and many of introductions have been made, I've been labeled as a country girl or as a small town girl the least. I'm Fiia from Finland but I'm also the girl from a small town in the middle of nowhere in the northern Finland. In addition to that I've been living on a small farm the past six months and I love it. I've got a soul of a country girl and my heart beats for the open night sky and the sight of the horses next door. The quietness that reveals all the smallest sounds. And the freaking annoying flies that get everywhere and you can't get rid of no matter how hard you try to put fly traps around the house.

Sinkkuelämää. Tai suoraan suomennettuna seksiä ja kaupunki. Tai ainakin se kaupunki. Monessa yhteydessä, etenkin nyt viime kuukausien aikana, kun olen tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin, olen leimautunut esittelyiden myötä tytöksi maalta, tai ainakin pikkukaupungista (tai siis kylästä). Olen Fiia Suomesta, mutta olen myös Fiia pienestä kylästä keskeltä ei mitään pohjoisemmassa Suomessa. Ja se on ihan okei. Olenhan mä nyt myös asunut viimeisen puoli vuotta pienellä farmilla ja rakastan sitä. Mun sydän lyö avaralle tähtitaivaalle ja naapurissa asustaville hevosille. Hiljaisuudelle, joka paljastaa pienimmätkin äänet. Ja jopa niille raivostuttaville kärpäsille, joista ei pääse millään eroon vaikka kuinka asentaisi kärpäsloukkuja ympäriinsä.

However that's not the whole truth. I started writing this post while I was sitting in a train, on my way to the city centre of Perth. I watched out of the window, saw cars packing on a ramp leading to one of the suburban areas. I listened to the sections of conversations I was able to catch around me and I turned mobile data off on my phone.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Aloin kirjoittamaan tätä postausta istuessani junassa matkalla Perthiin. Katsoin ikkunasta rampille kasautuvaa autojen virtaa, kuuntelin ympärilläni puhuvia ihmisiä ja onnistuin poimimaan keskustelunpätkiä sieltä täältä. Laitoin puhelimen mobiilidatan pois päältä.

I enjoy being on my own but I enjoy being in a crowd. I love the beat of the city. The never stopping, never tiring feel of relaxed rush. I love to sit down, to see and hear. I had to get out of the train, take the escalator and walk out to the street. It's not as busy as my ultimate love London. Perth is quite a small city, it's easy to handle. It's not my favourite, but I love to be here. I love to be in the middle of the action, just on my own because in the city you're never alone. Listening to someone play their guitar on the street. Nowadays I have a habit of getting rid of a couple of coins every time I see someone who plays well. It makes me happy. It makes them happy. Or at least I hope so giving away my 20 cents.

Tykkään olla yksinäni, mutta toisaalta viihdyn myös ihmisjoukossa. Rakastan kaupungin sykettä. Sitä tiettyä pysähtymättömyyttä, rentoa kiireen tuntua. Tykkään istua alas katsomaan ja kuuntelemaan. Mun täytyi hypätä ulos junasta, mennä liukuportaat ylös ja kävellä kadulle. Ei ole läheskään niin kiireistä, kuin ultimaattisessa rakkauskaupungissani Lontoossa. Perth on melko pieni, helposti hallittava kokonaisuus. Se ei ole lempparini, mutta rakastan olla täällä. Tykkään olla siellä missä tapahtuu, sillä kaupungissa et ole koskaan yksin. Joku soittaa kadulla kitaraansa. Nykyään minulla on tapana päästä eroon kolikoista antamalla niitä katusoittajille. Se tekee minusta iloisen. Se tekee jonkun muun iloiseksi. Ainakin uskottelen niin itselleni antaessani 20 senttiäni pois.

It most probably is my second last time in this city for a while. I've got a month left and in a blink of an eye it will be gone. I overheard two other Finns speaking - I didn't say hi, I just listened. They were tourists and I felt almost like a local or at least almost like Australian.

Tämä on luultavasti tokavika kertani tässä kaupungissa hetkeen. Vain kuukausi jäljellä ja silmänräpäyksessä se tulee olemaan mennyttä. Kuulin kahden suomalaisen puhuvan. En sanonut hei, kuuntelin vain. He olivat selvästi turisteja ja minä tunsin oloni melkein paikalliseksi, ainakin melkein australialaiseksi.

I took a ferry to South Perth over the Swanriver. I recognize a newly found crush with this area, why haven't I come here before? Technically I've been on this side of the river earlier but haven't had time (or interest would be a better word) to walk around and see. I'm not in love with Perth but over here I could live. This place has something English in it. And everyone knows I love England. Surely it doesn't look the same with all the palm trees and +25 degrees in January, but it's the feeling.

Hyppäsin lautalle, joka vei minut Swanriverin, Joutsenjoen, yli eteläiseen Perthiin. Huomaan juuri ihastuneeni tähän alueeseen - miksen olekaan tullut tänne aiemmin? Periaatteessa olen ollut tällä puolen jokea aiemminkin, mutta minulla ei ole ollut aikaa (tai kiinnostusta olisi lienee oikeampi sana) tutustua tarkemmin eteläiseen puoleen kaupunkia. En ole rakastunut Perthiin, mutta täällä voisin asua. Tässä paikassa on jotain englantilaista ja kaikkihan tietävät, että rakastan Englantia. Ei palmut ja +25 astetta tammikuussa tietenkään Englannilta näytä, mutta jokin ilmapiirissä saa olon tuntumaan kotoisalta.

I'm sitting in a park called Windsor park. Almost like in London. I can't wait to move to Edinburgh and start exploring it. It seems to be a picturesque place that certainly has lots to offer. I'm a city girl in a way. One day I'll be walking busy on the streets of London, wearing my suit. I'll be negotiating big deals with my international contacts, I'll be budgeting and managing on the bigger scale, and I'll be someone to actually take seriously. But for now the only negotiation I have to have is with myself - wether or not to get up of this bench and head somewhere else or stay here a bit longer. The only finances I need to take care of are my personal and the day traveler ticket I bought doesn't destroy my economy but rather gives me a freedom to get around as much as I wish for one day.

Istahdan alas Windsor-nimisessä puistossa. Täähän on ihan kuin Lontoossa. En malta odottaa, että pääsen muuttamaan Edinburghiin. Se vaikuttaa olevan kuvauksellinen kaupunki, jolla on varmasti paljon tarjottavanaan. Olen tietyssä mielessä kaupunkilainen. Vielä jonain päivänä mä kävelen kiireisenä Lontoon katuja pitkin puku päällä. Neuvottelen isoja diilejejä kansainvälisten kontaktieni kanssa, budjetoin isommassa skaalassa ja olen muutenkin joku, joka otetaan tarvittaessa vakavasti. Mutta tällä hetkellä ainoa neuvottelu, jonka joudun käymään on itseni kanssa - noustako tästä penkiltä ja suunnata muualle, vai istua vielä hetki pidempään. Ainoat raha-asiat hallittavanani ovat ihan vaan omiani ja yhden päivän matkalippu ei kaada budjettiani, vaan antaa mulle vapauden kulkea ympäri kaupunkia ihan niin paljon kuin haluan.

And for now I don't have to be the one to be taken seriously. I can be the girl who walks around in her Game of Thrones t-shirt that says "You know nothing, Jon Snow" and the girl who smiles even brighter when a stranger - who wasn't an Ozzie for sure - says "I love your shirt" and smiles to her. A magpie runs on the field in front of me and looks silly. I smile again because these are the simple moments to live for.

Ja juuri nyt minun ei tarvitse olla joku, joka otetaan vakavasti. Voin olla ihan vaan se tyttö, joka kävelee ympäriinsä Game of Thrones t-paidassaan, joka sanoo "You know nothing, Jon Snow" ja tyttö, joka hymyilee vielä leveämmin kun joku tuntematon, joka ei muuten varmasti ollut aussi, sanoo "rakastan sun paitaa" ja hymyilee. Harakka hyppii puiston ruoholla ja näyttää varsin typerältä. Hymyilen taas, sillä nämä ovat niitä elämän pieniä hetkiä, joiden takia kannattaa olla elossa.